Mummo soittaa. Vaarin kännykällä, koska oma puhelin on kuulemma himpuranhankalavekotin.

Uusi älypuhelin ei ota kesyyntyäkseen. Ei, vaikka olen kädestä pitäen näyttänyt, ohjeet kirjoittanut ja pistokokeita pitänyt.

Tosipaikan tullen mummon hermostuneet sormet sohivat vääriin paikkoihin ja älypuhelin muuttuu tyhmyyskapulaksi. Hilkulla on, ettei puhelinta paiskata seinään.

Lapsenlasta mummon meuhkaaminen naurattaa. Mikä siinä nyt niin vaikeaa on? Muksukin pärjää kosketusnäytön kanssa.

Median ja teknologian kulutustavan muutokset jakavat meidät diginatiiveihin ja perinnepirkkoihin.

kasettiradiotDiginatiivit virnuilevat lankapuhelimelle, pyörittelevät silmiään c-kasetille ja nauraa räkättävät telkkareille, joissa ei ole koskaan ollut kaukosäädintä.

Perinnepirkot ja –pertit taas haukkovat henkeään, kun puhelin onkin kämmentietokone eikä videonauhuriin saa enää varaosia. Antakaa edes kasettiradiot takaisin!

Lohdutan mummoa: perinnepirkkoutta ei tarvitse hävetä. Siinä ei ole mitään noloa.

Se on nimittäin perinnöllistä. Nykyisillä diginatiiveilla ei ole aavistustakaan, miten nopeasti heidän nokkeluutensa vanhenee. Pian heitäkin neuvoo joku itseriittoinen teini, esimerkiksi käyttämään älytalon yleiskaukosäädintä.

Silloin diginatiiveillekin valkenee,  ettei kaikkien tarvitse hallita uuden teknologian koko kirjoa. Riittää kun opettelee omaan arkeen liittyvien vimpainten perustoiminnot.

 

tia@tiayliskyla.fi

050 581 6152